LiteraruS

Историко-культурный

и литературный

журнал

на русском языке

Издается в Финляндии

с 2003 года

LiteraruS on kirjallisuuslehti venäjän- ja suomenkielellä

LiteraruS is a literary Magazine in Russian and Finnish

Издание журнала «LiteraruS-Литературное слово» со дня основания осуществлялось при финансовой помощи Министерства образования и культуры Финляндии, а с 2008 года несколько раз поддерживалось грантами Фонда «Русский мир»

opm rulit Paris-Sorbonne

Sergei Pogreboff

Suomenvenäläisyys ja sen merkitys

Nyky-Helsinkimme katukuvassa on enää vähän venäläisen kauden ja kulttuurin muistomerkkejä – Uspenskin katedraalia, Aleksanterin teatteria ja entistä Aleksanterin kimnaasia lukuun ottamatta. Uusi aika muoti- ja makumieltymyksineen on ollut armoton monelle tuon kauden arvo­rakennukselle – muillekin kuin venäläisen kulttuurin ja arkkitehtuurin muistomerkeille.

Tänään on vaikea kuvitella, että 1900-luvun alun Helsingissä n. 10 % asukkaista oli venäjänkielisiä. Venäläiset kauppiaat, liikkeenharjoittajat ja kiinteistönomistajat olivat näkyvästi mukana kaupungin liike-elämässä, ja heidän nimensä näkyivät katukuvassa. Kaupungissa toimi kaksi venäläistä kimnaasia ja kaksi alkeiskoulua – yhteensä toista tuhatta oppilasta. Täällä ilmestyi venäjänkielinen sanomalehti, ja vv. 1914–18 ortodoksisen seurakunnan esi­mies, rovasti Aleksandr Hotovitskij, julkaisi 4-numeroista seurakunnan tiedotuslehteä… Helsingissä 1870-luvulta lähtien venäläisen väestön keskuudessa harjoittivat sosiaali­työtä Venäläinen Hyväntekeväisyys­yhdis­tyksen pääosasto ja seurakunnan Hoito­kunta; näiden yhdistysten toiminta jatkuu edelleen. 1900-luvun alussa tapahtui järjestäytymistä myös kulttuurin alalla; tiettävästi oli olemassa venäläisten koulujen opettajien yhdistys, venäläisiä raittius- ja taiteilijaseuroja. 1910-luvulla perustettu Helsingin Balalaikkaorkesteri toimii edelleen.

Tällaisessa Helsingissä alkoi minun iso­vanhempieni aikuisuus. He olivat omaksu­neet venäläisen kulttuurin ja saaneet venäläisen koulutuksen, mutta olivat syntyperäisiä Suomen kansalaisia ja pitivät Suomea kotimaanaan. Suomen irrotta­udut­tua Venäjän yhteydestä he jäivät tänne asuinsijoilleen ja yrittivät parhaansa mukaan sopeutua muuttuneisiin oloihin. Kielensä ja venäläisen kulttuurinsa he säilyttivät, siirsivät lapsilleen ja suomalaisissa oppi­laitoksissa opiskelleille lapsenlapsilleen. Assimilaation seurauksena Nikolai ja Marija Galotschkinin jälkeläiset neljännessä suku­polvessa ovat nyt Laineita, Järvisiä, Mäntysiä, Alasaaria ja Sahreja.

Siihen, että venäläistä vähemmistöä on luonnehdittu hiljaiseksi vähemmistöksi, löytyy varmaan useita selityksiä. Oli var­masti demoralisoivaa nähdä oman kult­tuurin kokema hävitys ja häviäminen.  Yhtä lailla lamauttavasti vaikutti sukulaisuus-, ystävyys- ja kulttuurisiteiden katkeaminen valtiollisen rajan sulkeuduttua myös täällä eläviin suomalaistuneisiin ja etäisyyttä ottaneisiin sukulaisiin. Myös lienee selvää, että 1920- ja 1930-lukujen aikana kehittyneel­lä suomalais-neuvostoliitto­laisella konfliktilla ja maailman­poliittisella tilanteella on ollut valtava merkitys tämän väestön­osan itse­tun­non ja identiteetin kannalta. 

Suomen venäläisyhteisö oli tosin riittävän suuri säilyttämään omassa piirissään venäläistä kulttuuriperintöä, mutta mitään omaleimaista ja uutta se ei täällä luonut. Siksi vähittäinen hiipuminen oli sen kohtalona.

Sen sijaan suomenvenäläisten integroitu­mises­ta suomalaiseen yhteiskuntaan löytyy runsaasti esimerkkejä, eikä heidän panok­sensa­ suomalaisen kulttuurin kehitykseen ole mitätön.

Jo 1870-luvulla helsinkiläisen kauppiaan tytär Maria Tschetschulina suoritti ylioppilastutkinnon ensimmäisenä naisena Suomessa. Suomen valokuvataiteen historian merkkihenkilöitä Signe Branderin ohella olivat Ivan Timirjazjev, Victor Barso­kewitsch, herra Lejbovitsch ja Vladimir Schohin, joka jo 1910-luvulla harrasti värivalokuvausta. Suomen elokuvahistoriaa tekivät Valentin Ivanov Valentin Vaalana ja Teodor Tugai Teuvo Tuliona. Suomen Kansallisbaletin alku­kauden johdossa olivat Pietarissa koulutuksensa saaneet suomalaiset George Ge ja Alexander Saxelin, Mary Pajscheffin ollessa sen ensitanssijana. Hänestä tuli myöhemmin merkittävä tanssipedagogi. 1950-luvun Kansallisbaletin tähtitans­sijattaria olivat Lucia Nifontova, Irina Hudova ja Elsa Sylvesterson ja myöhemmin, vielä 1970-luvulla, Marianna Rumjantseva.

Venäläistaustaisia muusikoita olivat Cyril Schalkievitsch ja George de Godzinski. Nykyisessä musiikkielämässämme vaikut­tavat edelleen Paulon säätiön luoja (Paulon sellokilpailu), alkuperäiseltä nimeltään Gri­gorij Pavlov, ja pianotaiteilija Mai Lind, syntyjään kuopiolainen Marija Kopjeff (Kansainvälinen Mai Lind–pianokilpailu). Viihteen alalla kansallisiksi ikoneiksikin kohonneiden taiteilijoiden isovanhempien tasolta löytyy venäläisiä juuria – mm. Malmstenien sisaruksilla (äiti Eugenia o.s. Petroff), Tauno Palolla, Tapani Kansalla ja Pirkko Mannolalla – unohtamatta Babizinien sisaruksia.

Käynti Lapinlahden ortodoksisella hautaus­maalla voi vaikuttaa käsitykseemme suomalaisuudesta ja suomalaisesta kult­tuuris­ta. Sieltä löytyy konkreettisia esi­merkkejä näiden kulttuurien kohtaamisesta, yksilö- ja perhetasolla tapahtuneesta integ­raatios­ta. Hautakivissä esiintyvät suoma­laiset säätyläis- ja sotilassukujen nimet kertovat monista Venäjällä palvelleista suomalaisista, siellä solmituista avioliitoista ja suomalaisista Venäjän yhteiskunnassa. Huomiota voi herättää Paasikivien, tiettäväs­ti presidentti J. K. Paasikiven veljen per­heen, perhehauta. Tunnetuista nimistä mainittakoon laulajatar Aino Actén puoliso, kenraali Bruno Jalander, myöhemmistä vaikuttajista kirjailijat Hagar Olsson ja Helvi Hämäläinen. – Ehkä yllättävintä on löytää täältä ”Suomen Sinivalkoinen Ääni” – Pekka Tiilikainen!

Suomenvenäläistä vähemmistöä on sanot­tu hiljaiseksi vähemmistöksi. Se on pitänyt kokemuksensa omana tietonaan ja vienyt mukanaan maanrakoon muistonsa, tietonsa ja pettymyksensä. Tämän hiljaisuuden ansiosta voimme tänään vain kummastellen lukea 1870-luvun ajoista, jolloin ”kaikki Heikinkadun kiinteistöt olivat Helsingin venäläisten kauppiaiden omistuk­sessa”.

Tähän päivään mennessä ei suomen­venäläisen väestön merkitystä Suomen talouden ja kulttuurin kehitykselle ole pohdittu. Suurelle yleisölle tarkoitettua, asiaa selvittävää teosta ei ole kirjoitettu, eikä sitä koskeva tieto ole kantautunut historian oppikirjoihin. Suomenvenäläistä kulttuuria ja sen perinnettä ei ole tallennettu… Seuraako tästä johtopäätös, että Suomen kehityksen kannalta suomenvenäläinen vähemmistö on ollut merkityksetön tai ettei sitä ei ole edes ollutkaan?

Tällaiset näkökannat ovat niiden kirjoitus­teni takana, jotka sisältyvät nyt esiteltävän kirjan aineistoon.

Helsinki 15.09.2011

Puheenvuoro on esitetty Helsingin kaupungintalolla ” ”-kirjan julkistamistilaisuudessa.

***