Elli Alto

Saunapäivä

Vanha isäntä peseytyi pitkään. Hän kauhoi vimmaisesti ämpäristä vettä hehkuville kiville, hakkasi raivoisasti vihdalla rintaansa ja selkäänsä, kaatoi kuumuudesta hikiselle, punaiselle keholleen kylmää vettä, jonka seassa ui ohenevia läpinäkyviä jääpaloja. Hän oli kauhonut vettä ämpärillä puisesta tynnyristä saunahuoneessa.

Häntä ärsytti kaikki ja oli ärsyttänyt jo monta vuotta. Edes sauna, jota hän niin rakasti, ei enää nostattanut mieltä. Häntä ärsytti vanha vaimonsa, joka tekeytyi sairaaksi. Kun hän tuli kotiin hieman aikaisemmin, vaimo liikkui ketterästi ja vaivattomasti, mutta heti hänet nähtyään alkoi vaikeroimaan ja huokailemaan. Muiden läsnäollessa emäntä valitti heikkouttaan ja kipujaan tavanomaisessa paikassaan uuninpankolla keittiössä. Uuni erotti keittiön ja olohuoneen toisistaan. Häntä ärsytti tyttärensä, joka kolmekymmentäviisivuotiaana meni yhtäkkiä naimisiin, kun kukaan kylällä ei sitä enää odottanut, ja toi aviomiehensä heidän jo valmiiksi ahtaaseen mökkiin. Nyt tytär oli neljäkymmentäkuusivuotias. Tytär oli tosin ärsyttänyt häntä aina syntymästään saakka, sillä hän oli toivonut poikaa ja myös siitä syystä, että ensimmäisten kuukausien ajan tytär oli parkunut tauotta joka ikinen yö. Lääkäri totesi hänellä syntymässä sijoiltaan menneen olkapään, mutta asia huomattiin liian myöhään. Lapaluu kasvoi vinoon ja törrötti kulmikkaana. Tästä johtui tyttären kumara ryhti. Pelkästään tämä ei olisi niin vakavaa, ellei hän olisi vielä kaiken lisäksi ollut mielenvikainen. Sairaus ei ollut kaikkein yksinkertaisinta laatua, vaan neuvostoterminologian mukaan hoitoa vaativa heikosti etenevä skitsofrenia, joka ei pahene juuri ollenkaan lukuun ottamatta keväisiä ja syksyisiä jaksoja, jotka vaativat sairaalahoitoa. Normaalitilassa tytär oli lähes oireeton, saattoi vain toistaa saman lauseen useaan kertaan tai ilmoittaa kirjoittaneensa vihdoin loppuun kirjeen sisarelleen, joka oli kuollut vuosia sitten.v

Eniten vanhuksen sai tolaltaan kuitenkin tyttären aviomies. Häntä suututti, että tytär oli löytänyt aviomiehensä sairaalahoidossa ollessaan, ja tämä oli samanlainen skitsofreenikko kuin tytärkin. Toisaalta kuinka hän olisikaan voinut löytää muunlaista aviomiestä? Tämä jupisi tauotta itsekseen toisiinsa liittymättömiä sanoja tai kysymyksiä kaipaamatta vastauksia ja kaipaamatta kuulijoita ylipäätään. Tavallinen ihminen ei saanut hänen muminastaan mitään selvää. Tytär kuitenkin väitti ymmärtävänsä aviomiestään. Hän väitti muidenkin pystyvän ymmärtämään, jos he hieman kuuntelisivat. Hän piti miehen jupinaa puheena. Jupina alkoi aamulla vävyn herättyä ja jatkui lopulta myöhään iltaan kunnes tämä nukahti. Tästä taukoamattomasta jupinasta saattoi tulla hulluksi. Vanhus kutsui mielessään miestä mumisijaksi. Helvetin mumisija. Hiton sekopää, häneltä saanut mitään rauhaa. Mies ei juonut eikä polttanut, hyvä näin. Mutta jatkuvaan, järjettömään, hulluuden partaalle vievään jupinaan vanha isäntä ei koskaan tottunut. Emäntä ei siihen kiinnittänyt huomiota, ikään kuin se olisi jatkuvasti päällä oleva radio. Ihmiset eivät yleensä kiinnitä huomiota jatkuvasti päällä olevaan radioon ja tottuvat kellon tikitykseen. Vanhuksesta kuitenkin vaikutti välillä siltä, että vaimon katseessa pilkahti huvittuneisuus. Ehkäpä tämä vain väitti, ettei kiinnittänyt huomiota jupinaan, teeskentelijä kun oli. Vanhus ei kuitenkaan kyennyt, yrityksistään huolimatta, tottumaan jupinaan ja lähti ovi paukkuen pihalle. Katsoi asiaa sitten miltä kantilta tahansa, talossa oli vieras ja ylimääräinen henkilö. Jupiseva muukalainen.

Ärsytystä herätti jo pelkkä vävyn ulkonäkö. Hän oli pieni ja laiha ja näytti pikkupojalta vaimonsa vierellä, joka oli isokokoinen ja pitkä vaikkakin kumarassa. Vävy näytti tosin pikkupojalta vain selkäpuolelta, sillä hän oli vain vuoden isäntää nuorempi. Tämä sai vanhuksen pois tolaltaan, tosin ei pelkästään iän takia. Jäntevä ja erityisen, jopa yllättävän vahva vävy teki kaiken. Eri asia oli, millä tavoin hän sen teki, mutta ainakin hän teki kaiken. Hän ei ollut koskaan työskennellyt pitkään samassa paikassa, sillä kukaan ei kestäisi hänen jupinaansa, ja hän sai jonkinlaista säälittävän pientä sairaseläkettä, jolla ei voinut tulla toimeen. Hän ei koskaan istunut toimettomana, eikä kulkenut rauhallisesti vaan kävi kuin pikkumoottorilla, kaivoi yhdelle kaivoa, korjasi toisen kattoa, möyhensi vihannesmaata, keväällä teki istutuksia, syksyllä nosti yksinäisille ja sairaille mummoille perunoita maasta tai korjasi appensa polkupyörän satulan tai määrätietoisesti eteenpäin tuijottaen riensi kaupunkiin tekemään remonttia tai kiinnittämään korkkimattoa jonkun tuttavan lattiaan. Tällä tavoin hän sai aina muutaman ruplan eläkkeensä lisäksi.

Tytär lopetti työt tai pikemminkin menetti työpaikkansa ja työkelpoisuutensa astianpesijänä eräässä kylän työpaikkaruokalassa heti avioiduttuaan. Tämä ikään kuin johtui kausittaisesta sairauden pahenemisesta, mutta todellisuudessa aviomies, jupiseva pirulainen, käski häntä lopettamaan työnteon, sillä uskoi, että miehen oli elätettävä vaimonsa. Jokaisella on omat hullutuksensa, jotka eivät kuitenkaan estäneet tyttären aviomiestä laittamasta ruokaa koko perheelle tai jopa siivoamasta taloa. Hänelle oli lasten leikkiä lumen luonti pihalta tai polun raivaaminen keskellä kinoksia. Polku vei puutarhan koivujen ympäröimään saunaan takimmaisessa nurkassa.

Vanha emäntä oli tekeytynyt sairaaksi ja lakannut tekemästä kotitöitä jo nuoruudessaan ensimmäisen tyttären kuoleman jälkeen. Toimettomuudesta oli tullut hänelle tapa. Kotiin, jota ei koskaan lämmitetty ja jossa ei koskaan odottanut lämmin ateria, ei ollut enää mukava palata. Tilanne kuitenkin parani huomattavasti vävyn astuessa kuvioihin. Hän otti tavakseen jatkuvasti jupisten keittää aamuisin puuroa. Jupinasta ei saanut mitään selkoa, mutta tyttären mukaan aviomies sanoi mukamas, että täyttävä ateria pitää kylläisenä lounaaseen saakka.

Ollessaan talon ainoa työtätekevä, vävy alkoi pian tuntea itsensä isännäksi. Iltaisin hän sammutti television, jota ei ollut ostanut, eikä katsonut yhtäkään elokuvaa eikä matsia ja sammutti myös valot sähkön säästämiseksi. Tätä hän kutsui järkeväksi elämäntavaksi, mikäli tytärtä oli uskominen. Nukkumaan oli mentävä aikaisin ja noustava aikaisin, sillä niin saattoi pysyä terveenä kuten hän. Kuten hän? Mieluummin ei. Aamuisin tasan kuudelta koko talon herätti jatkuvasti päällä oleva radio, paremmin kuin yksikään herätyskello. Sekin oli vävyn uudistus. Noustava oli halusi tai ei. Ainoastaan vanha emäntä tekeytyi nukkuvaksi.

Kun isäntä nuoruudessaan oli ajatellut tulevaisuutta, hän ei odottanut elämältä liikoja. Hän ei kuitenkaan olisi koskaan voinut kuvitella, että hän, vanha ja kylällä jopa arvostettu henkilö, joka sodassa eteni Varsovaan saakka ja joka kaikkina sodanjälkeisinä vuosina aina eläkkeeseen saakka työskenteli metsänhakkaajana, joutuisi vanhoina päivinään tottelemaan omassa talossaan jotakin samanikäistä jupisevaa vierasta ukkoa, joka ei ollut koskaan edes haistanut ruutia, eikä ollut tehnyt töitä oikealla työpaikalla ja joka oli mahdollisesti myös koditon, sillä tytär oli hänet kaivanut kuka ties mistä: kukaan ei ollut ennen edes nähnyt tuota miestä kylällä. Tätä vanha isäntä ei olisi voinut kuvitella edes painajaisissaan. Hän ei odottanut elämältä liikoja, mutta toivoi kuitenkin rauhallista vanhuutta työvuosien jälkeen. Nyt kävikin ilmi, että perestroikan muutosten ja niiden seurausten lisäksi hänelle ei jäänyt edes tätä pientä asiaa. Hän ei voi itse päättää asioistaan omassa kodissaan. Siellä määrää nyt jupiseva ukko. Mutta kenen syytä tämä oli? Ei mielenvikaiselta tyttäreltä voi vaatia mitään, vaikka hän onkin ymmärtävinään mumisijaa. Emäntä oli laiska teeskentelijä, ja kaikki oli hänen syytään. Jos hän tekisi edes jotain kotona, vävyllä ei olisi samanlaista valtaa. Emäntä on myös aina hiljaa, ei sano koskaan sanaakaan, pelkästään huokailee ja vaikeroi. Aluksi nuoruudessa tämä hiljaisuus jopa miellytti isäntää, sillä hän ei voinut sietää puheliaita naisia. Ajan kanssa vaimon raskas jääräpäisyys, voittamaton laiskuus ja inhoava katse alkoivat vaivata. Nyt hän tiesi, että tyttären sairaus oli emännältä peritty.

Vanha mies lisäsi polttopuita, niitä ei tarvinnut säästellä. Vävy oli jo aamusta hakannut niitä saunaa varten. Oikeastaan hän oli hakannut polttopuita kesällä koko talven varalle ja ne oli kerätty siistiin pinoon, joka ulottui liiterin kattoon saakka ja joka jatkui ulkopuolella seinän vieressä. Nämä ulkona sijaitsevat puut oli siististi suojattu huonolta säältä tervapaperilla. Vanhus ei voinut olla antamatta arvoa sille, kuinka tarkasti vävy teki kaiken. Hänestä tämä täsmällisyys oli kuitenkin miehen sairauden oire. Vaikka vävy oli hakannut polttopuita niin paljon, että niitä riittäisi kahdeksi, jopa kolmeksi vuodeksi, hän ei kuitenkaan antanut käyttää niitä, vaan käski säästämään siltä varalta, että sairastuisi. Ikään kuin hän olisi nyt terve. Aina tilaisuuden tullen vävy hakkasi halkoja varastoon, mutta niitä ei saanut koskea. Toimelias hän oli, se oli totuus. Ja säästeliäs kuin komppanian kersantti.

Vanhus peseytyi kauan, eikä niinkään peseytynyt vaan hikoili, kaatoi kylmää vettä päällensä, makoili lauteilla ja meni saunahuoneeseen hengähtämään. Siellä hän seisoi alastomana kynnyksellä pimeälle pihalle avatulla ovella ja joi vodkaa. Vanhan tapansa mukaan hän oli jo monta vuotta ottanut vodkapullon mukaan saunaan. Oli hyvä olla yksin, saunassa ei nähnyt kodin vihamielisiä kasvoja. Vanhus peseytyi miten sattuu, selästä ja olkapäistä sieltä, mihin ylettyi. Kyynärpäät hän unohti, niihin jäi tummia jälkiä. Ne tulivat paikallisesta lehdestä, joka ilmestyi kaksi kertaa viikossa. Hän luki aamuisin lehteä ruokapöydän ääressä nojaten siihen kyynärpäillään. Päänsä hän pesi kiireisesti, sillä kumarassa asennossa häntä alkoi huimata. Jalat jäivät usein kokonaan pesemättä, jos ei lasketa keskivartalosta jaloille valuvaa vettä. Kantapäiden ja jalkapohjien iho oli kovaa, kuin luonnolliset pohjalliset, iho ei ollut yhtään kengänpohjia ohuempi ja hän olisi voinut helposti kävellä paljain jaloin kuumilla hiilillä, jos sellainen hullutus juolahtaisi hänen mieleensä. Isäntä piti vihtomisesta. Hän hakkasi vimmaisesti, miltei vihaisesti laihaa rintaansa, olkapäitään ja selkäänsä vihdalla, jonka hän oli itse valmistanut. Vihtoja vävy ei vuorostaan osannut valmistaa, ne kuihtuivat jo syksyllä ja niistä tuli lehdettömiä kuivia luutia. Vanhus kaatoi päällensä vettä sitä säästämättä. Veden oli kantanut tietysti vävy ja siksi olikin nyt niskan päällä, koska teki kaiken. Komenteli ja piinasi. Vanhus hakkasi itseään vihdalla uudestaan ja uudestaan, kunnes vähitellen tunsi mielensä rauhoittuvan. Hän joi vodkaa, huomasi tyytyväisenä, että sitä oli vielä jäljellä pullossa ja kauhoi kylmää vettä tynnyristä.

Vanhus saunoi viimeisenä. Yleensä saunaan meni ensimmäisenä vävy tyttären kanssa. Sen jälkeen saunoi emäntä, mikäli jaksoi, ystävättärensä kanssa, joka asui viereisessä talossa. Heidän ystävyytensä oli alkanut muutama vuosi sitten pakon sanelemana, kun emäntä lakkasi käymästä isännän kanssa saunassa eikä yksinäinen naapuriemäntä jaksanut lämmittää omaa saunaansa. Ystävykset joivat saunan jälkeen teetä naapurin mökissä ja paistoivat pannulla voissa teeleipiä. Tätä rituaalia ei noudatettu viimeisimpinä vuosina yhtä tarkasti, sillä emäntä yhä useammin kieltäytyi saunomisesta. Nyt ystävyys oli rajoittunut harvoihin saunakertoihin ja toistensa selän pesemiseen. Saunaystävänsä kanssa emännän keskusteluhalukkuus ilmeisesti palasi, luultavasti lämmön takia.

Vanha isäntä saunoi mielellään viimeisenä, silloin ei tarvinnut huolehtia toisten saunavuoroista ja saunan lämpö oli pehmeämpää. Uunin lämmöstä ja koivun tuoksusta saattoi nauttia pitkään ja käyttää vettä niin paljon kuin huvitti, sillä muiden jälkeen sitä aina jäi paljon jäljelle. Vanhus pesi pikaisesti alushousunsa ja sukkansa; emäntä oli jo aikoja sitten lakannut pesemästä pyykkiä, josta nyt tietysti huolehti vävy. Mies laittoi ne kuumien kivien ylläpuolelle vedetylle narulle kuivumaan ja meni saunahuoneeseen. Hän oli melkein pökerryksissä kuumuudesta, vihtomisesta ja muutamasta ämpärillisestä kylmää vettä, jotka hän oli kaatanut päällensä. Punaisena hehkuvaa nahkaa kirveli. Hänestä tuntui, että vodka vain kylmäsi sydäntä eikä piristänyt, kuten yleensä. Kylmä saunahuone ei tuonut helpotusta ja ilma tuntui loppuvan. Hän avasi taas ulko-oven ja seisoi kynnyksellä näkemättä mitään, silmissä vilisi vain kirkkaita kipinöitä kuin öistä kokkoa olisi katsellut. Vasta muutaman minuutin kuluttua hän erotti kuunvalossa hohtavan lumen ja siihen heijastuvien mäntyjen varjot. Hän seisoi vielä hetken ovensuussa. Jalat tuntuivat voimattomilta. Hän yritti tasata hengitystään, astui jalanjälkien peittämään lumeen ja meni makaamaan lumikasaan. Se poltti kehoa kuin tuli. Hän nousi huojuen ylös, tarttui ovenkahvaan, ettei olisi kaatunut ja astui saunahuoneeseen. Oli saunottava lisää ja juotava pullo loppuun. Hän jatkoi saunomista, mutta jokin oli mennyt pieleen: höyry ei enää ollut pehmeää, vaan tuntui siltä, kuin saunaa olisi lämmitetty kosteilla, homeisilla haloilla. Hän ajeli vaivalloisesti partansa, vaikka ei yleensä tehnyt sitä ennen nukkumaanmenoa. Höyrystä kostea sänki oli notkeaa kuin vauvan hiukset ja sitä oli helppo ajella. Mutta hänen kätensä olivat epävarmat ja kasvoihin ja kaulaan tuli haavoja. Hän kiroili.

Vanhus istui saunahuoneessa eikä huomannut että oli jo kylmä. Hän ei pitänyt kiirettä eikä pukeutunut, vaan joi pullon tyhjäksi. Sukkia hän ei viitsinyt laittaa, sillä ne olivat kuivuneet vain paikoittain, eivätkä hänen kätensä totelleet. Hän aikoi laittaa paljaat jalat huovikkaisiin. Yhtäkkiä hän tunsi sydämessään levottomuutta, ikään kuin hän olisi myöhässä ja aika olisi loppumassa. Kurkkua kuristi ja oli vaikea hengittää. Välillä oli kylmä ja välillä kuuma. Hän heitti märän, alastoman kehonsa ylle vanhan nukkavierun puoliturkin, joka hänellä oli ollut jo sota-ajoista, eikä laittanut sitä kiinni. Hänen jalkansa tärisivät, kun hän työnsi niitä huopikkaisiin. Silmissä pimeni. Kunhan pääsisi taloon, voisi heittäytyä sänkyyn ja vaipua syvään uneen kuulematta kaapin takana metelöivää pariskuntaa. Hän ei huomannut, kuinka kaatui lumiselle polulle.

Mökissä kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Emäntä oli maannut koko ajan sängyssään keittiössä ja jatkoikin siinä makaamista. Nyt saattoi kuitenkin kuulla hänen kuorsauksensa. Tytär nukkui miehensä kanssa leveän kolmiovisen kaapin takana, se jakoi huoneen kahteen erikokoiseen osaan. Nuoripari nukkui pienemmällä puolella, suuremmalla puolella oli televisio ja isännän jousisänky. Heitä sanottiin arkipuheessa edelleenkin nuoripariksi. Teepannu oli jo aikoja sitten lakannut viheltämästä uunin päällä, eikä isäntää kuulunut kotiin. Yleensä hän tuli sisään ovi paukkuen ja jalkojaan tömistellen ravistellakseen lumen pois, vaikka kaikki tiesivät, ettei kyse ollut lumesta. Isäntä halusi vain herättää muut, jos he olivat jo ehtineet saada unenpäästä kiinni. Tällä kertaa oli kuitenkin hiljaista.

”Kylläpä isällä kestää”, tytär sanoi, ja hänen miehensä vastasi pitkällä ja tasaisella unisella jupinalla, josta vaimo ymmärsi, että isä oli juovuksissa ja nukahtanut saunaan ja että vaimonkin tulisi nukkua ja lakata häiritsemästä muita.

Sillä aikaa vanhus makasi tuskissaan kasvot lumessa pidellen kurkkuaan, josta ei päässyt ilmaa keuhkoihin, ja korisi.

Yö oli kirkas ja pakkanen melko kova. Vanhuksen korinan peitti lumen natina viimeisellä bussilla kylään tulleiden jalkojen alla. Vanhus kahmi lunta epävarmoilla käsillään ja yritti ryömiä mökkiin.

Pimeinä talviöinä erityisesti saunan jälkeen kaikki nukkuivat sikeästi, varsinkin kun kenenkään ei tarvinnut mennä töihin. Aamulla huomattiin, että isäntä ei ollut palannut saunasta. Kukaan ei ollut huolissaan, sillä vanhus tuli aina saunasta vasta, kun oli jo melkein saanut häkämyrkytyksen. Ehkäpä hän oli taas päättänyt yöpyä saunassa.

Vävy heräsi tapansa mukaan aikaisin radion ääneen, valmisti rehut, vei ne sialle ja toi mukanaan sylillisen polttopuita. Hän heitti ne, kuten aina, kovalla räminällä uunin eteen. Hän säesti toimintaansa jatkuvalla jupinalla. Vaimo näki jäiseen ikkunaan hangatusta aukosta, kuinka aviomies kävi hakemassa vettä toisella puolella katua sijaitsevasta kaivosta ja viipyi siellä hieman naapureiden kanssa kuunnellen heitä ja jupisten itse. Naapuritkin kuuntelivat häntä ikään kuin olisivat ymmärtäneet jotakin. Hän toi täysinäiset ämpärit niskakorennolla taloon ja laittoi ne keittiöön roiskien vettä joka puolelle. Hän keitti puuron jatkaen jupinaansa. Vesi kiehui ja teepannu vihelsi tutulla äänellä liedellä. Vävy jakoi kuuman puuron lautasille, laittoi teekupit pöydälle ja leikkasi leivän jatkaen koko ajan jupinaansa. Häntä ei tuttuun tapaan erityisesti kuunneltu, emäntä oli vaipunut ajatuksiinsa, tytär kuunteli pikemminkin vuoroin radiota vuoroin televisiota.

Tavallisesti tasaisen monotonisessa jupinassa oli kuitenkin tällä kertaa jotakin outoa. Se oli sävyltään hermostunutta ja ärtynyttä. Yhä useammin irrallisten sanojen seasta saattoi erottaa sanan ”koipensa”. Vaimo alkoi kuunnella tarkemmin, sillä hänestä oli kiinnostavaa kuulla kylän kuulumiset. Jatkuvan merkityksettömän jupinan seasta alkoi erottua toinenkin sana ”oikaista”. Lopulta yhdistettyään hajanaisen merkityksen, hän kysyi kiinnostuneena kuka on oikaissut koipensa? Hänen miehensä jatkoi jupisemista, tosin kärsimättömämmin ja yksitoikkoisemmin ja kutsui kädellään pöytään aamiaiselle.

Vähän ajan päästä tytär vihdoin ymmärsi jupinasta, että se ei ollutkaan naapuri, joka oli oikaissut koipensa, kuten hän oli ensin luullut, vaan isäntävanhus. ”Kyllä hän kohta tulee, mihin muuallekaan hän menisi”, sanoi käheästi ja vihaisesti emäntä keittiöstä. Eihän hän kuule mitään, tytär ihmetteli. Ja pelästyi yhtäkkiä. ”Isä?”, hän huusi. Aviomiehen jupina jatkui samaan loputtomaan tapaan, mutta hän ei enää kuunnellut. ”Onko isä saunassa?”, hän keskeytti miehensä. Jäämättä odottamaan vastausta ja pukematta päällensä hän juoksi ulos.

Vanhus makasi puolipukeissa ja kohmeisena lumessa saunan edustalla. ”Oletko ollut täällä koko yön? Olisit huutanut meidät apuun”, tytär sanoi tiukkaan sävyyn. Kun isäntä ei vastannut hänen vihaisiin moitteisiinsa, hänen sydäntään kouristi. Hän istahti suoraan lumeen isänsä viereen. ”No niin”, hän ajatteli, ”enää et riitele”. ”Nyt jäljellä oli enää kaksi. Kuuro äiti ja jupiseva ukko, hän kutsui miestään jostakin syystä isännän tälle antamalla lempinimellä. ”Etkä sinä enää voi vihata minua”. Hän koski tämän jäistä, puuta muistuttavaa poskea. ”Enää en tule ärsyttämään sinua. Tästä lähtien minulla ja sinulla tulee olemaan kaikki hyvin.” ”Kyllä”, hän sanoi, ”nyt minulla ja sinulla tulee olemaan kaikki todella hyvin.”

Suom. Marianne Aalto